Kun niitä onnenhetkiä koin

Ratsasin lujaa. Ruuna ryntäsi hillittömään kiitoon heti luvan saatuaan ja me lensimme. Liki kahteen viikkon olemme joutuneet vain tyytymään hitaaseen taivaltamiseen kelien ollessa huonot mutta tänään. Tänään me menimme lujaa.

Ja miksikö sanon sen ääneen? Koska olen onnellinen.

Erikoinen päivä.

Ostin hevoseni.

Kaksi vuotta

Se oli se hevonen joka oli aina vähän taka-alalla. Silti niin tärkeä ja opetti paljon. Kaksi vuotta sitten lähdit pois. Kaksi vuotta meni ennenkuin kävin katsomassa sinua uudestaan. Mikä lie sen aiheuttanut. Mutta hymyilytti. Sinä sama vanha ystävä. Voi hyvin jatkossakin.

Moottoritie

Rovaniemi kylmenee taas. Talvi hiipii jostain kaukaisesta paikasta ja kovettaa kaiken routaan. Suomenhevonen oli tänään edelleen hiukan levoton. Se tarkkaili huurteisen otsatukkansa alta ympäristöä ja varoi pysähtymästä paikoilleen. Ihan selvästi se on huolissaan siitä että on yksin eikä muut hevoset ole luoneet sille vielä turvallista ympäristöä jossa se voisi rentoutua.

Ostin tänään kengät. Omalle lompakolle hirveän kalliit. Koko tarinan piti mennä niin että ostan ne jo aikaisemmin valitut tarjouksessa olevat monot mutta ne jalkaan saatuani totesinkin etteivät ne ole minun kenkäni. Vaelsin kaupassa ja löysin sopivat, upeat ja hyvät kengät. Mutta perkeleen kalliit. Annoin itselleni anteeksi ja nyt ne ovat eteisessä. Parasta olla hyvät.

Voihan höpöhöpö.

Liimataperä 2012 tai 2013

Tiet ovat liukkaat. Kesäkengät eivät pidä.

Kun kuljin tänään sattumanvaraisen polun metsän läpi, näin mielenkiintoisia paikkoja.

Tämä kaupunki on meille kaikille vielä puoliksi salainen.

Sata lasissa

En tiedä mistä puhuisin. Oloni on silti vahva.

Luotan itseeni. Luotan tähän.

You're my instability.

Kesä. Taitaa olla 2012.

Väärinymmärretty hevonen

''Omalla vastuulla sitten'', minulle sanottiin kun otin kalliin koulusatulan ylätelineestä pölyttymästä. Pieni punahallakko hevonen seisoi käytävällä suurena kysymysmerkkinä, se oli todellisen hämmentynyt siitä että joku oli satuloimassa sitä töihin. Kaksi kuukautta se oli kulkenut karsinasta tarhaan ja takaisin tekemättä juuri muuta. Kukaan ei sen selkään ollut uskaltautunut. ''Se sikailee. Se pukittaa. Se on ilkeä ratsastajalle''. Mutta minä halusin tietää oliko asia todella näin.

Kiristin satulavyötä ulkona vielä hieman lisää ja ponnistin varovaisesti vuonohevosen selkään. Miten mahdottoman matala se olikaan verrattuna omaan muka hurjan suureen suomenhevoseen. Painoin kevyesti pohkeita ja ensimmäinen ajatus oli tunne siitä kuinka tahmea tämä papparainen oli. Hymähdin ja jatkoin kulkuani läheiselle pellolle jossa pohja oli vielä ratsastettavassa kunnossa. ''Kannattaa ensin käydä väsyttämässä se kärryjen kanssa. Pidä se aidatulla alueella aina''. Uhkarohkeahan minä olin ja päätin luottaa omiin taitoihini ja tähän hevoseen sen verran. Käveltyään pitkään ja saatuaan miettiä hetken että kuka satulassa oikein istui, kokosin ohjat ja hevosen olemus muuttui heti. Mutta se oli ryhtiä. Vanha, jo hieman notkistunut selkä heräsi eloon ja hevonen asteli tyytyväisenä kuolaimeen tukeutuen pitkin pellon laitaa. Ja minä jopa hieman rakastuin. ''Se tekee kaiken ihan arvaamatta, siihen ei voi luottaa yhtään. Selkään se puupää tarvis''. 

Ravasin. Ja hevonen pysyi alla. Se kuunteli, kulki tasaisesti ja nautti työnteosta yllättävänkin paljon. Pimeä alkoi saapua ympärille mutta en välittänyt. Analysoin ongelmien alkulähteitä, pohdin ratkaisuja ja ratsastin, olin itsekin nöyrä. Ja sitten se pomppasi suurella sivuloikalla kuin tahallaan säikäyttäen. Vai niin. Korvat jäivät luimuun ja pää nousi pystyyn, se odotti että rankaisisin lyömällä. Mutta minä nauroin sillä minä tiesin mikä tämä oli miehiään. Jos me tehtäisiinkin tästä hauskaa? Ratsastin eteen ja hymyilin. Ja se tarttui myös hevoseen. Kaikkea saa tehdä kunhan molemmilla on kivaa. Ei tämä hevonen ole ilkeä, sitä ymmärretään väärin.

Seuraavana päivänä se pukitti ensimmäisen kerran rajummin. Pysyin vieläkin selässä ja tokaisin vain helpottuneesti ''oho''. Ja silloin se hevonen katsoi minua, leikkisästi sanoi että tervetuloa hänen maailmaansa. Ja kun me laukattiin, tehtiin hommasta kivaa ja kumpikin nautti. Minä en sinua vihaa.

Toivottavasti saan tehdä töitä kanssasi myöhemminkin.

On aika juosta

Väkivalloin murtauduin takaisin siihen aikaan jonka elin surun ja odotuksen vallassa. Kohtasin pahimmat pelkoni mieli tyynenä enkä pettynyt. Minä rakennan huomista päämäärätietoisesti. Minä onnistun. Minä en luovuta, en lannistu. Minä rakastin. Piilotin rakkauteni. Jatkoin rakastamista ja rakastan nytkin. 

Pohdin kuolemaa syvällisemmin. Otin näkökulmat avoimesti esiin. Palasin kolmeen erilaiseen, mutta silti saman päämäärän sisältävään kohtaukseen elämästäni jotka ovat vaikuttaneet siihen varmasti. Ensimmäinen ei ollut laisinkaan minun vikani, ei hänen vikansa. Se oli päätös. Josta tuli minulle yksi ensimmäisistä muistoista ikinä. Ne nyt miltei valkoiset kasvot joita olin ennen tottunut katsomaan iloisina ja hymyilevinä. Jotka muistan vieläkin ruskean nahkasohvan äärestä jolla katsoimme televisiota, luettiin aku ankkaa ja rapsutettiin koiraa. Ne kasvot joita en ole nähnyt enää kuuteentoista vuoteen. Ja siitä on hirveän pitkä aika.

Toinen kohtaus oli vaikea. Se päätti pitkän ajanjakson johon olin turvautunut vuosien mittaan. Sen päätös oli minun omaa käsialaani. Kun minun sanani päätti kaiken. Kun vierestä katsoin elämän katoavan kehosta. Se hetki pysäytti. Kun lunta satoi pihalla vielä viimeistä kertaa sille keväälle. Kun kannoin kauneinta ruumista takaisin kotiin. Käsivarsillani muistot. Siinä sylissäni menneisyys. Ja seuraavana päivänä hautasin sen kaiken maan alle jättäen mieleeni ne arvokkaimmat hetken.

Siitä on pian viisi vuotta. Katson lattialla nukkuvaa koiraa jonka kuono on alta jo hieman harmaa. Koiraa jolle sinä opetit kaiken tärkeän tästä maailmasta.

Kolmas. Se mihin en koskaan saanut kunnollista vastausta. Kun minulle kerrottiin vain olellinen. Se että hän on nyt kuollut. Arvailujen varaan jäi kuinka tämä oli tapahtunut. Mutta sen päätöksen olit tehnyt itse. Kuitenkin ilman viestiä kenellekään, ei edes omalle äidilleen. Muistan yhteiset suunnitelmat. Sen kuinka lähetit postikortin muistamatta meidän kotiosoitetta mutta kuitenkin halusit yrittää, saapuisiko se perille laisinkaan. Ja se saapui. Mutta yhtäkkiä kaiken sen jälkeen sinä vain lähdit. Tuntuu kuin kaikki olisi ollut valetta. Et kertonut. Viimejouluna vein kynttilän haudalle muistoksi. Äiti kysyi että kenelle ihmeelle. Kun kerroin nimesi, hän hiljeni ja vaivautui. Häpesikö hän?

Kuoleman voi perustella monella tapaa mutta lopputulos on aina sama. Joku lähtee pois. Oli se sitten oma päätös, toisen päätös tai täysin tahaton. Ensimmäisessä tapauksessa en ymmärtänyt hyvästien merkitystä. Toisessa hyvästien jättäminen oli tärkeä osa tapahtumaa mutta satutti eniten. Kolmannessa en kerennyt sanoa yhtään mitään. Kolme tapaa kuolla. Kolme tapaa jättää hyvästit. Yksi lopputulos.

Niin kauan kuin itse olen elossa, en lakkaa rakastamasta. Olen käynyt läpi helvetin, nyt alan olla pian perillä. Alan olla oikeasti onnellinen. Vaikeita aikoja on yhä edelleen edessä, myös oma kuolema. Näitä kolmea kuoleman, ja kolmea hyvästien muistoa sisälläni varjellen olen päättänyt kohtalon kertoa miten se minulle tapahtuu. Ennen sitä aion kuitenkin taistella viimeisetkin voimat kehostani. Antaa maailmalle kaiken. Antaa sinulle kaiken. Antaa teille kaiken. Sulkea turvalliseen syliin, kunnioittaa ja odottaa hyvää huomista.

Kuolema jota niin pelkään. Siirrän sen luotani pois rakkaudella.

Ihmiskehon järki ja tunteet

Ensimmäinen shokki ja täydellinen lamaantuminen. Ehkä pahimmat hetket elämästä. Coping-keinojen säälimätön käyttö, esittää ettei minuun voi sattua. Poissa silmistä, poissa mielestä. Myöhemmin se muodostuu järkyttäväksi sekoitukseksi pelon vapinaa ja pahaa oloa. Sen jälkeen kuvioon astuu mukaan viha jonka avulla voi vääristää tunteensa joksikin ihan muuksi.

Olen aina päässyt pahasta olosta pois kirjoittamalla ja hevosen kanssa pakenemalla. Sanojen ulos vuodattaminen teatraalisesti väritettynä saavat minuun uutta uskoa että pahat asiat unohtuu vain myöntämällä ne itselleen ja keksimällä pian jotain parempaa päälle. Hevonen taas toimii fyysisesti. Satulaan kiivetessä on vain kaksi olentoa jotka voivat halutessaan juosta ja lujaa. Kaviot rummuttavat maata, vesi valuu silmistä ja tuuli suhisee harjasten lomassa. Koko prosessin saa mielessään hidastetuksi ja siihen voi uppoutua, irrottaa kätensä tästä maailmasta ja nauttia. Minua ei enää ole.

Lopulta en kuitenkaan voinut enää paeta. Epävarmuus ja usko ehkä sittenkin paremmasta huomisesta saivat minut jatkamaan. Tätä ei kertaakaan aikaisemmin ole edes tapahtunut ja itsellenikin sen ääneen myönsin. Miksi nyt on näin? Toisaalta se mitä tapahtui on kuin viimeinen sinetti sille, että tarina ei saanutkaan vielä viimeistä lukua vaan olin kerrankin oikeassa. Järjen vakan alle piilottamat tunteet pakenivat jotain kautta ja nauravat nyt voittoaan. Minuun ei enää satu, mutta järjen myrkyt kylvävät vielä jännittyneisyyttä ja kalvavaa pelkoa uudelleenpalamisesta. Mutta niinä hetkinä minä kuitenkin heitän kaiken pois ja luotan. Nautin ja rakastan. Ja pian pystyn siihen myös yksin. Sinun kanssasi kaikki on loppujen lopuksi aina hyvin.

Edessä on paha tulevaisuus joka harmaudellaan koittaa rusentaa kaikki allensa. Väsyttää ja murhata jokaisen meistä. Mutta käyttämällä järkeä voimme luoda valoa tähän harmauteen ja taistella sitä vastaan. Tunteiden avulla saamme valkeaan valoon erilaisia värejä, sinistä, punaista, keltaista. Sävyt saadaan aikaan sekoittamalla näitä keskenään, oikeaksi tunteiden kirjoksi. Taaksemme jäävä polku on värjättynä elämällä. Erilaiset värit täyttävät sen kertoen tarinaa. Niitä tulkitsemalla ja katselemalla voimme palata takaisin erilaisiin muistoihin ja kohtaloihin. Iloon ja suruun. Siihen kun joskus vaikuttanut tulevaisuus jättää polulle pitkän harmaan pätkän merkkinä pahasta. Jonka jälkeen värit kuitenkin palaavat ja vahvistuvat. Ja tämä polku on edessämme vielä valkoisena ja odottaa pintaasta uusia tarinoita väreineen.

Toivon että meidän polkumme pysyy värillisenä. Lupaan pitää kädestäsi kiinni loppuun asti. Olen hyvä taistelemaan jos harmaus koittaa tuhota kaiken. Odotan uteliaana huomista. Se on varmasti hyvä.

Lumihiutaleet

Minä kuljin lumista polkua kohti jäätynyttä järveä. Otin mukaani sinisen rautalapion jolla pystyisin testaamaan jään paksuutta ja turvaisin kulkemiseni epävarmalla pinnalla. Neljä joutsenta lepäsi kauempana selällä keräten voimia suurta ponnistusta varten, ja ne käänsivät vain hieman päitänsä huomatessaan minut. Parin metrin välein hakkasin lapiolla pienen reiän jäähän ja määritin kuinka kauas uskallan kävellä. Lopulta en ahnehtinut enempää vaan jäin seisoskelemaan paikalleni. Hengitys höyrysi, kevyt pakkanen nipisti kasvojani. Palasin kesään. Muistoihin mitä täällä olin kokenut. Nyt ja kahdenkymmenen vuoden aikana.

Tämä paikka on ollut aina minulle se, missä voi rauhoittua ja olla oman itsensä kanssa. Metsä, järvi, vaaramaisemat ja pelkkä hiljaisuus. Niiden avulla pystyy uppoutumaan ajatuksiin ja ajelehtimaan johonkin kauas mielen sopukoissa. Seilasin pitkin kesän aallokkoa sormenpäät hivellen ohitsekiitävää vettä. Tuuli vieritti hiuksia pitkin kasvojani tuijottaessani horisonttiin. Haaveissani päätän että ensikesänä käyn toisessa päässä järveä.

Eilen tähdet eivät taivaalla näkyneet.

Eilen tapahtui jotain.

Olen onnellinen.

Päivä jolloin kuura maasta vielä kerran katoaa

On olemassa jotain. Tuuli repii puita.

Minä itken.

Valtava mielikuvitussota avainnauhasta

Yhdyssanahirviöt on välillä ihan hauskoja. Niitä jää maistelemaan kielelle että ovatko ne nyt varmasti kieliasun mukaisia ja kelpoja muidenkin luettavaksi. Tänään kuitenkin jouduin käyttämään tuota termiä sillä löysin itselleni vihdoin sopivan avainnauhan. Ensimmäiseksi sen kerkesin varata, mutta perääni hyökkäsi eräs tuttu joka itsekkäästi yritti anastaa sen itselleen koska tarvitsee sitä muka enemmän. Mikä määrittää sen että asia on juuri näin?

Viimekeväänä huomasin avainnauhan olevan kätevä kapistus ja pidinkin sitä mukanani niin kauan kunnes muutin asunnostani pois ja nipun keventyessä tuntui tyhmältä pitää vain auton omaa avainta siinä. Kouluun palatessani sain uudenuutukaisen oranssin nauhan, josta tosin hajosi lukko jo parin viikon käytön jälkeen. Nyt haaveissani on tuo musta pirulainen jota joku muukin tahtoo.

Voihan surkea huokaus ja omituinen himo saada jotain ennen toista. Itsekäs pirulainen. Tänään kun pyöräilin kaupasta kotiin, pienen ajatusleikin jälkeen tokaisin olevani idiootti. Niin paljon olisi tehtävää ja teenkin, mutta mainitsemattomista syistä tuntui hyvältä haukkua itsensä taas oikein kunnolla. Onnetonta räpellystä ellen sanoisi. Tämän jälkeen päätinkin että lähden perjantaina hetkeksi pois kaiken keskeltä ja koitan selkeyttää täyttä päätäni. Käydä uimassa rannoilta jäätyneessä järvessä. Kävellä koirien kanssa pimeän puuston keskellä vilkuillen vaanivia vaaroja joita oikeasti tuskin on. Tuijottaa pimeyteen ja kuunnella pelkkää hiljaisuutta. Ja koittaa olla taas hieman parempi ihminen.

Minulla on ikävä huumaavaa tunnetta hevosen selässä. Lauantain ratsastus meni liiankin hyvin. Alusta asti tasapaino ja yhteistyö luisti. Tunsin olevani jotain merkittävää sen pienen hetken. Ja mikä parasta muistin kehua ja olla ylpeä muista. Hieno hevonen. Hieno naapurikarsinan hevonen. Reipas lapsi. Huomenna lupaan hymyillä hieman lisää.

Mikä siinä koukuttaa kun jaksaa tämmöisillä asioilla päätä vaivata?

Olisiko helpompi itsekkäästi kaikki unohtaa ja rakastaa vain itseä?

Ei. Taas minua viedään.

Paluu juurille uusien suunnitelmien merkeissä

Siinä se taas on. Tyhjä virtuaalipaperi.

Junat huutavat kilpaa ja lähtevät etelään, mieltäni puistattaa ja väännän musiikin hieman kovemmalle. Pöydällä on paljon satunnaisia tavaroita siivoamisesta huolimatta ja mieleni tekee paiskata kaikki sekasotkuksi lattialle. Seuraukset olisivat kuitenkin sen verran suuret etten taida jaksaa.

Kello on vasta liian vähän. Sekin ärsyttää. Lampun sain kuitenkin asennettua ilman suurempia kiroiluja kun tajusin kiivetä pöydälle. Johon liittyykin hauska muisto siitä kuinka vaihdoin kirkasviinapulloni siihen aikanaan. Hyvä kauppa, viina olisi mennyt, pöytä on vieläkin.

Valosaaste rasittaa silmiä. Lunta olisi hyvä tulla, sillä se on ehto että pääsen vihdoin töihin. Oikeisiin töihin. Nyt ei muuta kuin paijata koiria ja koiteta selittää nuorille että olisi alettava vetämään. Ja niin minä haaveilen. Eksyn suomaisemiin. On hiljaista ja valkea utu laskeutuu hangen pintaan. Lampi edessä hukuttaa valjakon kokonaan sumuun ja siinä me kuljemme. Outoa taikaa.

Tänään pyöräillessäni takaisin kaupunkiin meinasin eksyä. Olo ei hetkeäkään ollut niin epätoivoinen että olisin oikeasti miettinyt mihin suuntaan kannattaisi jatkaa mutta kuitenkin. Täysin vieraita taloja toistensa jälkeen, kunnes huomasin lähteväni täysin väärään suuntaan, johonkin täysin tuntemattomaan minulle. Käännyin takaisin jotta olisin kerennyt kahdeksi myymään peltilaatikoita. Vertauskuva jää kuitenkin kaihertamaan mieltäni, miksi käännyin takaisin tuntemattomasta?

Huomenna minä katoan sumuun.

Kun myrsky uusia tarinoita kehittää

Tänään istuin kuraisissa sinisissä koppakärryissä ja hymyilin. Hevonen takanani halusi juosta lujaa, vaahto pärskyi suupielistä ja hiki pursusi silkasta adrenaliinin voimasta. Oma ruuna pinkoi minkä jaloistaan pääsi muttei kyennyt sellaisiin nopeuksiin että lämminverisestä oltaisiin karattu.

Olin kuitenkin ylpeä. Tunsin vauhdin, yhteistyön ja harmonian. Tunsin elämän.

Nyt tuntuu taas siltä että kaduttaa. Ulkona tuulee hirvittävästi ja se pelottaa.
Tämä tunne tosin alkaa muistuttaa jo vihaa.
Mutta aikaa on enää kuukausi. Sitten olen vapaa lentämään kanssasi.

Sanat ovat aika mitättömiä. Paiskin tallivuoron läpi inhottavan tunteen vallassa, mutta hevosten keskellä tunsin olevani hieman parempi. Ylpeyttä kulkea niiden olentojen rinnalla jotka voivat halutessaan minut tappaa, vaikka silmänräpäyksessä.
Huominen on vielä tulossa, nostan kasseja hopeiseen autooni ja laitan oven perässäni kiinni.
Pesin kaikki satulahuovat ja sadeloimi olisi vielä jäljellä. Ja paikkaa se toppaloimi.

Minä onnistun. Minä elän. Minä selviän. Kun vain haluan.

Ja minä haluan. Kukaan ei mahda minulle enää mitään.

Me olemme

Olen Tuli. Olen Jää.

Olen Myrsky. Olen Tyven.

Olen Luja ja Herkkä.

Olemme Pohjoista Tekoa.

What Should I say?

Istahdin ruunikon tamman selkään ja ihmettelin ensimmäisenä nahkaista satulaa. Paljon oli totuteltavaa, opittavaa ja lopulta jopa hymyilytti. Vaikeinta oli laukka, istua en osannut millään ja polvet ottivat väkisin tukea. Niin paljon että itseä melkein hävetti.

Kaksitoista vuotta olen elämästäni ratsastanut mutta joka kerta kun tapaan uuden hevosen, tuntuu että koko pakka menee sekaisin ja taannun siihen mitä olin kun yritin saada pohkeen läpi ensimmäistä kertaa. Helppoahan sen pitäisi olla, enkö minä ole luonnonlahjakkuus tällä historiikillä?

Kokemus oli mielenkiintoinen ja myönnän keksiväni syynkin tähän erittäin nopeasti. Siitä on puolitoista vuotta kun olen ratsastanut jollain muulla kuin suomenhevosella eli olenkin kaavoihin kangistunut. Tänä syksynä minun on tarkoitus rikkoa ihan kaikki rajani ja tehdä elämästä uutta, erilaista. Elää miltei riskin kanssa. Koko elämän minulle on ollut vaikea sopeutua muutoksiin ja päätäni särkee ajatuskin erilaisesta huomisesta. Olen ajatunut syyskuun aikana hiljaiseen shokkitilaan joka on saanut minut pelkäämään jopa kotia. Hyvin saan suljettua ajatukseni mutta välillä romahdan kun menneisyys ottaa vallan. Minulta menee kauaun unohtaa ja hyväksyä asioita. Olen kuitenkin hyvä rauhoittelemaan itseäni sillä tiedän pystyväni etenemään ja niin olen tehnytkin. Vierailin tänään paikan päällä ja suunnittelin kaiken valmiiksi. Pohdin pieniä tarvittavia muutoksia ja totesin lopulta että olen tyytyväinen. Tuskin mikään loputtomasti menee pieleen.

Palatakseni tammaan loppuaika sujuikin jo hyvin, löysin liikkeen ja eteenpäinpyrkimystä, mutta monta asiaa jäi väliltämme ratkaisematta. Ehkä jonain päivänä osaan ratsastaa entistä paremmin ja ymmärtää myös omaani. Ehkä jonain päivänä voin katsella taivaalle ja todeta että minulla ei ole kiire, minulla ei ole stressiä eikä minulla ole ikävä. Minulla on asiat hyvin. Ehkä.

Tervetuloa epämuodostuneeseen laatikkoon.