Siinä se taas on. Tyhjä virtuaalipaperi.
Junat huutavat kilpaa ja lähtevät etelään, mieltäni puistattaa ja väännän musiikin hieman kovemmalle. Pöydällä on paljon satunnaisia tavaroita siivoamisesta huolimatta ja mieleni tekee paiskata kaikki sekasotkuksi lattialle. Seuraukset olisivat kuitenkin sen verran suuret etten taida jaksaa.
Kello on vasta liian vähän. Sekin ärsyttää. Lampun sain kuitenkin asennettua ilman suurempia kiroiluja kun tajusin kiivetä pöydälle. Johon liittyykin hauska muisto siitä kuinka vaihdoin kirkasviinapulloni siihen aikanaan. Hyvä kauppa, viina olisi mennyt, pöytä on vieläkin.
Valosaaste rasittaa silmiä. Lunta olisi hyvä tulla, sillä se on ehto että pääsen vihdoin töihin. Oikeisiin töihin. Nyt ei muuta kuin paijata koiria ja koiteta selittää nuorille että olisi alettava vetämään. Ja niin minä haaveilen. Eksyn suomaisemiin. On hiljaista ja valkea utu laskeutuu hangen pintaan. Lampi edessä hukuttaa valjakon kokonaan sumuun ja siinä me kuljemme. Outoa taikaa.
Tänään pyöräillessäni takaisin kaupunkiin meinasin eksyä. Olo ei hetkeäkään ollut niin epätoivoinen että olisin oikeasti miettinyt mihin suuntaan kannattaisi jatkaa mutta kuitenkin. Täysin vieraita taloja toistensa jälkeen, kunnes huomasin lähteväni täysin väärään suuntaan, johonkin täysin tuntemattomaan minulle. Käännyin takaisin jotta olisin kerennyt kahdeksi myymään peltilaatikoita. Vertauskuva jää kuitenkin kaihertamaan mieltäni, miksi käännyin takaisin tuntemattomasta?
Huomenna minä katoan sumuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Go a head and tell me something