Ensimmäinen shokki ja täydellinen lamaantuminen. Ehkä pahimmat hetket elämästä. Coping-keinojen säälimätön käyttö, esittää ettei minuun voi sattua. Poissa silmistä, poissa mielestä. Myöhemmin se muodostuu järkyttäväksi sekoitukseksi pelon vapinaa ja pahaa oloa. Sen jälkeen kuvioon astuu mukaan viha jonka avulla voi vääristää tunteensa joksikin ihan muuksi.
Olen aina päässyt pahasta olosta pois kirjoittamalla ja hevosen kanssa pakenemalla. Sanojen ulos vuodattaminen teatraalisesti väritettynä saavat minuun uutta uskoa että pahat asiat unohtuu vain myöntämällä ne itselleen ja keksimällä pian jotain parempaa päälle. Hevonen taas toimii fyysisesti. Satulaan kiivetessä on vain kaksi olentoa jotka voivat halutessaan juosta ja lujaa. Kaviot rummuttavat maata, vesi valuu silmistä ja tuuli suhisee harjasten lomassa. Koko prosessin saa mielessään hidastetuksi ja siihen voi uppoutua, irrottaa kätensä tästä maailmasta ja nauttia. Minua ei enää ole.
Lopulta en kuitenkaan voinut enää paeta. Epävarmuus ja usko ehkä sittenkin paremmasta huomisesta saivat minut jatkamaan. Tätä ei kertaakaan aikaisemmin ole edes tapahtunut ja itsellenikin sen ääneen myönsin. Miksi nyt on näin? Toisaalta se mitä tapahtui on kuin viimeinen sinetti sille, että tarina ei saanutkaan vielä viimeistä lukua vaan olin kerrankin oikeassa. Järjen vakan alle piilottamat tunteet pakenivat jotain kautta ja nauravat nyt voittoaan. Minuun ei enää satu, mutta järjen myrkyt kylvävät vielä jännittyneisyyttä ja kalvavaa pelkoa uudelleenpalamisesta. Mutta niinä hetkinä minä kuitenkin heitän kaiken pois ja luotan. Nautin ja rakastan. Ja pian pystyn siihen myös yksin. Sinun kanssasi kaikki on loppujen lopuksi aina hyvin.
Edessä on paha tulevaisuus joka harmaudellaan koittaa rusentaa kaikki allensa. Väsyttää ja murhata jokaisen meistä. Mutta käyttämällä järkeä voimme luoda valoa tähän harmauteen ja taistella sitä vastaan. Tunteiden avulla saamme valkeaan valoon erilaisia värejä, sinistä, punaista, keltaista. Sävyt saadaan aikaan sekoittamalla näitä keskenään, oikeaksi tunteiden kirjoksi. Taaksemme jäävä polku on värjättynä elämällä. Erilaiset värit täyttävät sen kertoen tarinaa. Niitä tulkitsemalla ja katselemalla voimme palata takaisin erilaisiin muistoihin ja kohtaloihin. Iloon ja suruun. Siihen kun joskus vaikuttanut tulevaisuus jättää polulle pitkän harmaan pätkän merkkinä pahasta. Jonka jälkeen värit kuitenkin palaavat ja vahvistuvat. Ja tämä polku on edessämme vielä valkoisena ja odottaa pintaasta uusia tarinoita väreineen.
Toivon että meidän polkumme pysyy värillisenä. Lupaan pitää kädestäsi kiinni loppuun asti. Olen hyvä taistelemaan jos harmaus koittaa tuhota kaiken. Odotan uteliaana huomista. Se on varmasti hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Go a head and tell me something