Tänään istuin kuraisissa sinisissä koppakärryissä ja hymyilin. Hevonen takanani halusi juosta lujaa, vaahto pärskyi suupielistä ja hiki pursusi silkasta adrenaliinin voimasta. Oma ruuna pinkoi minkä jaloistaan pääsi muttei kyennyt sellaisiin nopeuksiin että lämminverisestä oltaisiin karattu.
Olin kuitenkin ylpeä. Tunsin vauhdin, yhteistyön ja harmonian. Tunsin elämän.
Nyt tuntuu taas siltä että kaduttaa. Ulkona tuulee hirvittävästi ja se pelottaa.
Tämä tunne tosin alkaa muistuttaa jo vihaa.
Mutta aikaa on enää kuukausi. Sitten olen vapaa lentämään kanssasi.
Sanat ovat aika mitättömiä. Paiskin tallivuoron läpi inhottavan tunteen vallassa, mutta hevosten keskellä tunsin olevani hieman parempi. Ylpeyttä kulkea niiden olentojen rinnalla jotka voivat halutessaan minut tappaa, vaikka silmänräpäyksessä.
Huominen on vielä tulossa, nostan kasseja hopeiseen autooni ja laitan oven perässäni kiinni.
Pesin kaikki satulahuovat ja sadeloimi olisi vielä jäljellä. Ja paikkaa se toppaloimi.
Minä onnistun. Minä elän. Minä selviän. Kun vain haluan.
Ja minä haluan. Kukaan ei mahda minulle enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Go a head and tell me something