Istahdin ruunikon tamman selkään ja ihmettelin ensimmäisenä nahkaista satulaa. Paljon oli totuteltavaa, opittavaa ja lopulta jopa hymyilytti. Vaikeinta oli laukka, istua en osannut millään ja polvet ottivat väkisin tukea. Niin paljon että itseä melkein hävetti.
Kaksitoista vuotta olen elämästäni ratsastanut mutta joka kerta kun tapaan uuden hevosen, tuntuu että koko pakka menee sekaisin ja taannun siihen mitä olin kun yritin saada pohkeen läpi ensimmäistä kertaa. Helppoahan sen pitäisi olla, enkö minä ole luonnonlahjakkuus tällä historiikillä?
Kokemus oli mielenkiintoinen ja myönnän keksiväni syynkin tähän erittäin nopeasti. Siitä on puolitoista vuotta kun olen ratsastanut jollain muulla kuin suomenhevosella eli olenkin kaavoihin kangistunut. Tänä syksynä minun on tarkoitus rikkoa ihan kaikki rajani ja tehdä elämästä uutta, erilaista. Elää miltei riskin kanssa. Koko elämän minulle on ollut vaikea sopeutua muutoksiin ja päätäni särkee ajatuskin erilaisesta huomisesta. Olen ajatunut syyskuun aikana hiljaiseen shokkitilaan joka on saanut minut pelkäämään jopa kotia. Hyvin saan suljettua ajatukseni mutta välillä romahdan kun menneisyys ottaa vallan. Minulta menee kauaun unohtaa ja hyväksyä asioita. Olen kuitenkin hyvä rauhoittelemaan itseäni sillä tiedän pystyväni etenemään ja niin olen tehnytkin. Vierailin tänään paikan päällä ja suunnittelin kaiken valmiiksi. Pohdin pieniä tarvittavia muutoksia ja totesin lopulta että olen tyytyväinen. Tuskin mikään loputtomasti menee pieleen.
Palatakseni tammaan loppuaika sujuikin jo hyvin, löysin liikkeen ja eteenpäinpyrkimystä, mutta monta asiaa jäi väliltämme ratkaisematta. Ehkä jonain päivänä osaan ratsastaa entistä paremmin ja ymmärtää myös omaani. Ehkä jonain päivänä voin katsella taivaalle ja todeta että minulla ei ole kiire, minulla ei ole stressiä eikä minulla ole ikävä. Minulla on asiat hyvin. Ehkä.
Tervetuloa epämuodostuneeseen laatikkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Go a head and tell me something