the GazettE 10.6.2016 - Helsinki/Circus part 2.

Herätyskello soi 4:39. Ainakin muistaakseni. Kaverini puhelin ehti rääkäistä nopeammin ja kirjaimellisesti pomppasin ylös sängystä, puoliksi unessa mutta koko ajan enemmän tajuten että tänään on se päivä. The Päivä.

Puhuttiinko me edes mitään? Aamupalapöytä oli katettu runsaaksi, ihana kun sai vain koittaa syödä mahaansa jotain. Nopeaa pakkaamista ja jonkinlaisen meikkipohjan naamaan läträämistä. Taisimme keskustella jotain GazettEsta, kuinka ollakkaan. Aamukaste oli vasta pakenemaisillaan kun lopulta hyppäsimme luumunväriseen pikkufordiin. Ajatukset purkautuivat lyhyinä lauseina kun ennen aamukuutta ajelimme Vantaankoskelle josta jatkaisimme keskustaan lähijunalla. Kaikki käy kunhan olemme perillä ennen seitsemää. Taidettiin me kyllä puhua jos jostakin. Kaikki ne asiat ovat vain kadonneet savuna ilmaan jännityksestä.

Valtavasta kapsäkkimäärästä huolimatta rynnistimme vauhdilla Circuksen eteen emmekä olleet edes ensimmäisiä vaikka kello oli vasta 6:40. Muutama tuttu taplasikin samantien vastaan joiden kanssa piinava aika kului hitusen nopeammin. Paria minuuttia ennen seitsemää aloitettiin jonotusnumeroiden jakaminen jotka määräsivät sen kuuluisan istumapaikan kivikovalla kadulla. Jes. Ovet aukesivat kello 18 joten edessä olisi 11 tuntia persausta puuduttavaa odottelua. Kaverini sai kunnian nostaa jonotusnumeromme ja hieman naurahdellen sieltä nousi 192, käytännössä viimein mahdollinen. Mutta se ei paljon haitannut sillä VIP-lipun lunastaneille muodostettiin oma jono ja kaikkia numeroita ei edes jaettu, joten arvelimme olevamme ensimmäisten 50-70 henkilön joukossa. VIP-jonon rinnalle muodostui regular-lippujen jono joka jäi aamusta ensin paljon lyhyemmäksi kuin VIP-jono, ketkäs olivat innokkaimpia? 

Tavarat paikalleen saatuamme yritettiin käydä ostamassa aamupalaa Kampissa mutta mikäpä siellä olisi vielä seitsemältä ollut auki. Siispä takaisin jonoon ja meikkaamisstudio käyntiin violetin sontikan alla. Aurinko paisteli nätisti ja lämpötila alkoi kavuta viidentoista lämpöasteen paremmalle puolelle. Parin tunnin päästä sain itselleni tärkeän karkkipussin ja leiriimme violetin huovan lämmikkeeksi. Kotoa otetut tyynyt pääsivät takapuolialustoiksi ja tuliaiseksi ostettu satulahuopa selkänojaksi, meillähän oli melkein kuin sohva, sateenvarjo oli hyvä katto.

Päivän mittaan tapasimme useita muita tuttuja ja ennenkaikkea uusia ihmisiä. Kahdentoista jälkeen VIP-lippulaisille jaettiin omat rannekkeet ja sen jälkeen alkoikin jonottamisen alamäki.. Ensin napsahti yksi pisara mutta pian sitä alkoikin tulla niin paljon että joka paikka tyynyistä läppäriin alkoi olla vaarassa. Kuulimme kun normijonossa alettiin keräämään nimiä jotta saisimme armoa paeta sadetta pariksi tunniksi. Äkkiä nimi listaan oman vuoron kohdalla ja hotellille ruikuttamaan joko sieltä saisi paikkaa johon reput jättää. Ja saihan sieltä onneksi.

Hyppäsimme hissiin ja kuudenteen kerrokseen, ensimmäinen huone. Haltioitunut huokaisu sillä huoneemme oli isompi kuin pikkusiskoni yksiö. Valtavat sängyt, taulutelkkari, sohva, nojatuolit, mukavat ikkunasyvennykset ja... Kylpyamme! Kiva vain kun ei ollut laisinkaan aikaa jäädä lojumaan vaan piti sännätä takaisin jonolle vastaanottamaan VIP-etu, ah niin upea Rukin suunnittelema t-paita.

Asiaa tapahtuikin yllättävän paljon vaikka ensin en ajatellut saavani lausettakaan ennen keikkaa. Säästääkseni kaikkien hermoja pikakelaan seuraavat kolme tuntia seisoskelulla ja jutustelulla, mutta sitä se olikin. Viiden jälkeen vielä sprintin maailmanennätysvauhdilla vessaan ja viimeisen tunnin odottelu. Muutamaa minuuttia ennen kuutta saimme tiivistää jonon ja aloimme kiskoa vaatteita sekä lippuja valmiiksi. Samassa kuulutetaan että ovet myöhästyvät kymmenen minuuttia. Tosin noh, sitähän tässä oli koko päivä jo tehty. Aikaisemma keikan muistot ja kuumotukset alkoivat tarttua minuun ja koko porukkaan ja viimein jono lähti matelemaan kohti sisätiloja. Suunnitelmanamme oli sännätä narikkaan, jättää laukut ja lähteä ostoksille. Tämä onnistui onneksi todella nopeasti ja merkkispöydällekin saimme jalat väliin alle kymmenessä minuutissa. Muki, rannekkeet, kangaskassi, Black Moral pussukka, Malum-paita. Ja täysillä saliin. Ellei sitten ole kiellettyä mennä sinne kassin kanssa. Kauhealla säpinällä narikalle ja merkkiskassin jättö (kauhea tunne hiipi että osaako narikkahenkilökunta laittaa sadat samanlaiset kassit juuri oikeille kamppeille..) ja siitä saliin. Kolmanteen riviin, Aoin eteen ! Omituiset dubstep taustamusiikit soivat lämmikkeeksi kun äijien soittimia hoideltiin valmiiksi koitokseen. Porukkaa valui hiljokseen meidän taakse ja puolen tunnin päästä huomasin että jos olisi halunnut pois, se olisi ollut täysin mahdotonta. Ja sitten. 

Nihil. Ja bändi jota puoli vuotta olin odottanut. Ylpeänä tietäen että me kaikki halusimme nähdä ne. Heillä oli päällään Dogman vaatetus, karisma joka meinasi vetää polvilleen. Ja Reita. Se Reita. Sain auttamattomasti flown tunteen ja ajelehdin musiikin mukana kappaleesta toiseen. Pyydystin ärsykkeitä joka aistillani. Kuulin heidät, tunsin heidät ja näin heidät. Merkittävimpiä hetkiä oli UGLY:n tuplabasarikohta jolloin kaikki muu katosi ympäriltä. Vain rintakehässä tuntuva jytinä jonka aikana suljin silmäni ja nautin. Lauloin ja huusin, hypin ja kannustin koko kroppani voimalla. Ja kuten joka tarinassa, tämäkin loppui liian nopeasti. 'Last Song'-huudahtukset ja kiitokset saivat huutamaan minut entistäkin kovemmin kunnes viimeiset soinnut jäivät kaikumaan tyhjyyteen. Aplodit ja  anovat viimeiset huudot. Hiljaisuus. Ja se saakelin Knockin heavens door. Meininki oli hyvä ja vauhdikas, erityisesti encoren odottaminen sai korvat tärisemään kun melkein jokainen hakkasi jaloillaan lattiaa kuin urheiluottelussa. Luulisi ettei olisi kelvannut. Itseasiassa eräs fani jonka kanssa juttelin ennen keikkaa mainitsi että ollessaan aikaisemmalla keikalla encorea odottaessa fanit olivat tehneet tuskin elettäkään.

1. NIHIL

2 DOGMA

3 RAGE
4 Vortex
5 FADELESS 

6 Gabriel on the Gallows
7 BIZARRE
8 Dripping Insanity
9 OMINOUS
10 The Suicide Circus
11 INCUBUS
12 UGLY
13 UNDYING
14 Filth In The Beauty
- - - - - - - - - - - - -
15 Headache Man
16 COCKROACH
17 Tomorrow Never Dies

Showsta jäi mieleen hyvä ja toimiva settilista joka oli yllättävänkin pitkä. Jäin kaipaamaan vähän pidempiä välispiikkejä ja sitä hauskaa ja rempseää toimintaa mitä GazettE on joskus esittänyt. Tietysti konsertit ovat jatkuneet jo kahden kuukauden ajan, ja DOGMAN salaperäinen ja synkkä olemus vaikuttaa myös siihen kuinka tuoda esiintymistä julki. Ainoa kunnon pettymys jota tietysti huumorilla kaipaan oli Headache Manin nauru jota Ruki ei esittänyt kappaleen lopussa, nyyh. Tämän korvasi kyllä Reitan fanservice kielen ja keskisormiensa kanssa, voiko olla ihanampaa?

Rakkaudentäyteisiä hetkiä minulle toivat Dripping Insanity joka on yksi lempikappaleistani. Sen sielua riipivät kitarat ja mielenterveyden murhaavat sanat saivat minut onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan. Incubus oli toinen biisi josta ennen keikkaa haaveilin ja sen sain myös. Ominous sekä Undying saavat myös ehdottomasti maininnat sillä niitä tykkään kuunnella kun ajan autoa. Niihin liittyy niin vahvasti se transsi jonka GazettEn avulla saavutan.

Kun Tomorrow Never Dies oli päättymäisillään, kiinnittyi jokaisen katse lentäviin objektiiveihin. Yksi vesipullo kävi jo kädessäni eikä Reitan plektrakaan niin kaukana ollut, kun katsoin puolen metrin päähän taakseni mihin se tippui, oli siellä jo iso kasa vihaisia faneja sen kimpussa. Not gonna happen today then. Valtaisan huudon saattelemana pojat poistuivat yksitellen takahuoneeseen ja jäin silmät suurina tuijottamaan lavalle. Olin valtavan haikeassa mielentilassa ja ennenkaikkea pirun onnellinen. Hikinen ja paskainen mutta onnellinen.

Toimihenkilöt käskivät meidän jäädä odottelemaan saliin ja muodostamaan jonon meet&greet-tapahtumaa varten ja jännitys jatkoi kasvamistaan. Kröhöm ja kurkku selväksi, enhän nyt ole niin kamalan punainen naamastani? Luojan kiitos jono pätkäistiin juuri meidän edestä ja olin ensimmäinen joka seuraavasta ryhmästä pääsi bändin eteen. Oli sangen kliseistä kumartua mustan samettiveron alitse ja nähdä koko repertuaari selät vastakkain. Ja tässä vaiheessa katosivat ne sanat.

Astelin Aoin eteen, vilkaisin häntä silmiin ja laskin katseeni saman tien lattiaan. Tunsin kuinka Aoi otti käteni ja naurahti hieman, ehkä häntäkin huvitti ujouteni ja koitti tsempata ettei tämä nyt niiiiin kamalaa voisi olla. Kiitin nyökäten ja yritin saada edes vähän happea. Komea, komea, komea. Aagh. Havaitsin rannetuen oikeassa kädessä ja kroppani valtasi pieni huolen tunne. Lepää kun tämä on ohi, olet sen ansainnut.

Mutta kukapa olikaan seuraavana? Minun armas fanituksen kohteeni suoraa ylä-aste ajoilta. Hetki jota olin ehkä eniten odottanut. Oli ehkä hieman syntistä ajatella että siinä se minun teenage crush nyt istuu ja odottaa että saan kiksejä sen kättelystä mutta minkäs teet. Reita katsoi suoraa sieluun, valkea piilolinssi korosti katseen voimaa ylivoimaiseksi ja taisin hänellekkin sopertaa kauniin kiitoksen. Oliko sen hetken pakko loppua? ps. pehmeät ja täydelliset kädet. Aagh vol.2. pps. komea.

Rukin kättely oli tapauksista huvittavin. Hänen äänensä oli livenä yllättävän korkea ja puhdas, jotenkin täysin erilainen mitä olin tottunut videoissa kuulemaan. Ruki oli sangen poissaoleva ja pikaisen kiitoksen jälkeen kadotti katsekontaktin johonkin yli vasemman olkapääni. Väsymys? Mutta siitä huolimatta tuo pieni (uskallan sanoa niin), mies oli upea ja juuri sellainen kun hänet olen tähän asti kuvitellutkin. Ylpeä, kaunis, miltei täydellinen. Tekemättä Reitaa toki kateelliseksi. Heh.

Kain hymyä ei voi olla unohtamatta, eikä vastustamatta. Tuntui kun hän olisi voinut kiskaista minut pöydän yli syliinsä, niin iloiselta hän vaikutti. Suloinen kiitos vastaan minun kömpelö thangjuu suomalaispainotteisella aksentilla.

Viimeisenä vuorossa oli Uruha jossa ensimmäinen huomio kiinnittyi hiuksiin. Ne olivat miltei legendaarisessa puuhkassa taivutellut kaaret pitkin päätä. Juuri sellainen Uruha jonka muistan vuosien takaa. Vaikutusvaltaa lisäsivät samanlaiset piilolinssit kuin Reitalla ja oli hieno hetki sanoa kiitos hänelle. Luulin jo että momenttini bändin kanssa oli ohi kun lähdin kulkemaan kohti ovea. Käännyin odottamaan kaveriani ja siinä samassa huomasin että myös Uruha tuijotti perääni. Vieno hymy ja hän sanoi 'Good night'. Herranjestas voiko seksikkäämmin sitäkään sanoa? Sopersin nopeasti jotain 'for you too':n tapaista ja poistuin ovesta. Hautasin kasvot välittömästi kämmeniini ja hoin moneen kertaan itselleni että tapahtuiko juuri se mitä tapahtuikin. Minä, minä pääsin kättelemään the GazettEa! Hysteerisesti höpöttäen valuimme takaisin merkkispöydälle viimehetken tavaroiden toivossa ja mukaan tarttui vielä pinssi sekä juliste. Samapa tuo tällaisen momentin jälkeen. Jäimme istumaan hetkeksi sohvalle ja vastapäätä puhui puhelimessa kaksi ulkomaalaista tyttöä joista toisella oli kädessään Kain rumpukapula. Varovaisesti tiedustelin saisiko sitä katsoa lähempää ja mitä tekevät todelliset fanit? Ojentavat sen ilomielin. Ja miten hieno olo pelkästä näkemisestä syntyi. Kuhmuinen nahalla vahvistettu rumpukapula.

Saimme kuin saimme loputkin oikeat tavarat narikasta ja suuntasimme tiemme ulos. Helsingin tulevan yön humu otti meidät vastaansa. Hotellille, naama kuntoon ja kaljaa. Se oli tehokkain missio keikkamasennuksen estämiseksi joka tosin yllättäisi ennemmin tai myöhemmin. Mutta se ei olisi aiheeni nyt.

Kiitos the GazettE. Kiitos kaikki kuuntelijat sekä ihmiset jotka mahdollistivat minulle tämän reissun. Toivon ettei se jäänyt viimeiseksi kerraksi, että pääsisimme vielä kerran ottamaan toisiamme käsistä kiinni ja hyppäämään korkealle ilmaan. Huh. Kiitos.

the GazettE 10.6.2016 - Helsinki/Circus Part 1.

Päätin jakaa kirjoituksen kahteen osaan jotta siitä ei tulisi liian pitkä. Ensimmäinen osa valottaa matkan taustoja ja toisessa osassa keskityn enemmän itse keikkaan. Täten myös lukijoiden on helpompi löytää haluamansa kohdat, kaikkia kun ei varmasti megalomaaniset matkakertomukset niin hetkauta..

Hysteria alkoi tammikuussa, tarkalleen ottaen 7.1 kun JrockSuomi julkaisi tiedotteen että the GazettEn maailmankiertue DOGMATIC TROIS ylettyy myös Suomeen. Olin juuri sillä hetkellä töissä ja vastaanottamassa 4000 kilon koiranruokakuormaa joka täytyi 20 kilon paketti kerrallaan pinota lavoilta varastoon. Arvatkaa ketä se ei enää tiedon jälkeen haitannut tippaakaan ja tonnitolkulla raakapakastelihaa lenteli villiin tahtiin toistensa päälle.. Vielä enemmän paniikki nousi kun VIP-lipun edut tuotiin julki; VIP-jäsenten oma t-paita, ranneke, ensimmäisenä sisälle pääsy sekä ennenkaikkea Meet & Greet jossa pääsi hetkeksi tapaamaan bändin jäseniä henkilökohtaisesti. En tiedä miten pääni silloin kesti, mutta tuska lippujen saamisesta verotti yöunia ja koko muutakin elämää. 

11. tammikuuta heräsin jo kello 5 aamulla odottamaan lipunmyynnin alkua. Muistan hämärästi että ulkona oli pirun kylmä ja pimeä. Puolikoomaisena avasin neljä läppäriä auki ja odotin. Odotin neljä piinaavaa tuntia jolloin ratkaistaisiin keikan kohtalo. Somea selattuani huomasin etten todellakaan ollut ainoa joka oli VIP-lippujen perään. Ne suorastaan revittäisiin käsistä joten päätin pelata reilusti varman päälle. Lisäjännitystä toi se että olin vastuussa myös kaverini lipunsaannista. Ei paha ei?

Kahdeksan aikaan, tunti ennen lipunmyynnin alkua siskoni sekä hänen poikaystävänsä heräsivät läppäreiden ääreen. Olin edellisenä päivänä valmentanut heidät mahdollisimman nopeaan ja tehokkaaseen lipunostoon että edes jotain kautta onnistuisi VIP-lippujen saanti. Ja kyllä, kaikki tämä vaiva kannatti sillä kun kello rämähti 9:00, näytöllä tarjottiin VIP-lippuja. Paniikinsekaisesti ennaltaharjoiteltu klikkausjärjestys ja naps.

''Kiitos varauksestanne, varausnumeronne on 08xxxxx xxxx''

Hengitys kiihtyi ja muistan sopertaneeni puhelimeen jotain, jotain sellaista josta kukaan ei varmaan sinä hetkenä saanut selvää. Mutta ne oli siinä. VIP-liput the GazettEn kesäkuun keikalle. Kuka jaksaisi odottaa nyt sitten kokonaiset puoli vuotta? (ps. muistan sanoneeni esimiehelle etten tule enää töihin jos hän ei lupaa minulle vapaata keikan ajaksi, heh). Ja ainiin, varaa matkat ja majoitus. Ja omista hitokseen rahaa sillä nyt ne tulisivat loppumaan.

Noin viikko ennen keikkaa julkaisin facebookiin päivityksen jossa kerroin tapahtuvan jotain mitä en ikinä olisi uskonut kohdalleni sattuvan. Useampi ihminen heitti ilmoille kysymyksen miten voin olla niin innoissaan ja omistautunut jollekkin asialle. Musiikille joiden tekijöitä en tunne kuin wikipedian tietojen verran? Hirveän hyvä kysymys mutta en osaa vastata siihen sen kummemmin. Jotain tapahtui silloin yläasteaikana kun sain kuulokkeet korviini ja Miseinen rämähti soimaan. Se kappale joka tänäkin iltana saa ihon kananlihalle ja kaikki kaihoisat muistot pintaan. Ehkä se onkin ne kaikki muistot. Sanoitukset ja soinnut joihin uppoudun iltaisin, päivisin lenkillä tai kiireessä töihin ajaessa. Aina jaksan odottaa jotain uutta josta saa hirmuisen innokkuudentunteen.

Kauan odotettu keikkamatka starttasi keskiviikkona 8.6. Tarkoituksena oli lähteä Rovaniemeltä lentokoneella yhdessä ystäväni kanssa ja viettää ensimmäinen yö sukulaistemme luona. 15:20 oli maastairtautumishetki, mutta tietysti innokkaana ja ennenkaikkea varmanpäälle pelaavana fanina lähdin siskoni kuskaamana kohti Rovaniemeä jo ennenkuin kello näytti yhtätoista. Pikaiset heipat elukoille jotka olisivat mielellään lähteneet mukaan ja musiikki pauhaten Lapin pääkaupunkiin. Kerkesin hoitaa aamua varten suunnitellut tekemiset ja vähän ennen kello kahta nappasimme iloiseen GazettE-taksiin myös ystäväni. Hetki ennen oli myös tullut tekstiviesti että lennon lähtö myöhästyykin parikymmentä minuuttia joten siitä ostosmatkalle napapiirille ja hakemaan sitä ehtaa ja aitoa poronpaskaa fanilahjaksi, mitä muutakaan tällä huumorilla voisi keksiä?!

Ja kuten kaikkiin pitkiin stooreihin kuuluu, oli tässäkin oma muttansa. Napapiirin krääsäliikkeessä seisoskellessamme tuli uusi tekstiviesti jossa lento myöhästyisi yhä lisää ja lähtisikin vasta 16:25. Pieni huoli kiri takaraivoa ja tietystihän siinä kävi niin että juuri kun ensimmäiset kirosanat tupsahtelivat suusta, viestille tuli jatkoa että koko lento on peruttu. Kamala todellisuus aiheutti paniikin ja parin hätäisen 'isä auta'-puhelun jälkeen kaasutimme lentokentälle kuulemaan mikä lennolla olisi hätänä. 

Saapuessamme Rovaniemen lentokentälle vastassa oli suorastaan elokuvamainen näky; arviolta 40-50 ihmistä kädet ilmassa kovaan ääneen pulisten ja huudellen missä olisi vika. Tavarakiskon päällä seisoi harmaassa jakkupuvussa ahdistuneen oloinen nainen joka koitti puhua puhelimessa ja vastata jokaiselle asiakkaalle yhtä aikaa. Ei käynyt kateeksi. Mutta lento todellakin oltiin perumassa ja tuskainen hiki alkoi hiipiä paidan alle. Ei nyt, ei näin voi käydä. 

Hetken aikaa hälinää kuunneltuamme jakkunainen kajauttaa ilouutisen; 30 nopeinta henkilöä jotka saavat nimensä listaan pääsevät pikabussilla Ouluun ja siitä korvaavalla lennolla Helsinkiin. Säntäsimme jonoon vauhdilla ja laskin nopeasti edessämme olevat kanssamatkustajat. Arviolta 18 joten lento olisi taattu, ei paniikkia. Ja koska mutta-sana on niin hauska ja mukava, tuli se tässäkin kohtauksessa mukaan. Kun edessämme oli enää kuusi allekirjoittamatonta matkustajaa, jakkunainen ilmoitti että enää kaksi nimeä mahtuisi. Anteeksi mitä? Mutta lie jotkin olivat kirjoittaneet kerralla viidentoista lapsensa nimet sillä paikkoja ei meille enää herunut. Vain kurja selitys että koneen tuulilasi oli rikki eikä mitään ollut sen päivän aikana tehtävissä. Ja ainiin, Finnairilta saa illalla lähtevän koneen lippua edulliseen 270€:n hintaan. Not today.

En varmaan ikinä ollut ängennyt itseäni siskon pikkuruisen Micran takapenkille ja avannut läppäriä. Ja huutanut paniikissa kun puhelin ei meinannut jakaa nettiänsä sille. Junat liian kalliita, Rovaniemeltä ei mene busseja.. Lentojakaan ei mene. Kerkesin jo tuskastua joutuisinko koko yöksi rattiin mutta sitten löytyi sopiva bussilinja Oulusta Helsinkiin. Oli viisi tuntia aikaa siirtyä Rovaniemeltä sinne ja siskoni suorastaan kihisi v*tutuksesta joutuessaan kuskiksi niin kauaksi saakka. Hienointa tässä oli se että pikku Micra alkoi rahista etujarruistaan niin pahoin että se piti käydä tarkistuttamassa turvalliseksi kulkuvälineeksi Tervolaan asti jossa voisimme vaihtaa minun omaan autooni ja kaasuttaa Ouluun. Mainittakoon että vain muutamia tunteja sitten kitisin ääneen kuinka kamalaa on joutua ajamaan Tervola-Oulu väliä autolla. Niin..

Lentokentältä poistuimme kesämökillemme jossa isäni tarkastaisi etupyörien kunnon. Istuimme liki tunnin puoliksi valmiin saunamökin portailla ja ihmettelimme västäräkkejä jotka hyppivät miltei silmille. Päärakennukseen ei uskaltanut mennä sisälle sillä siskoni kaveri oli haettu juuri samana aamuna sieltä pois sairastuttuaan oksennustautiin. Meillä ei ollut varaa sairastua, ei todellakaan..

Ja lopulta, kuten arvata saattaa, isä heilautti kämmenensä ilmaan ja tokaisi ettei autossa ollut mitään vikaa, lähinnä vain meidän panikoimisessa. Nyt siis täysillä Tervolaan. Ja siitä enemmän täysillä Ouluun ankarasta ketutuksesta huolimatta. Tuleva yö kivikovalla bussinpenkillä ei hirveästi houkuttanut. Kun yksien kaljojen jälkeen kapusimme punaiseen bussiin, oli olo helpottunut ja surkuhupaisa. Ensimmäiset tunnit kuluivat vanhaa GazettEn japaninkonserttia katsoen ja lopulta väsymys pakotti nukkumaan. Onnistuin siinä ehkä 15 minuuttia kerrallaan ja koko yön unisaldoksi sain ehkä kaksi kokonaista tuntia. Vaasassa klo 02:38 myrskysi kovin. Lucky Bastard sanonta muovautui lakipastoriksi ja mitähän vielä. Hah en edes muista tarkalleen.

Lopulta miltei kahdentoista tunnin bussimatka koko länsirannikon kiertäen päättyi Kamppiin jossa olisi tehnyt mieli suudella hikistä asfalttia. Olimme viimein perillä ja ajoissa. Tässä vaiheessa olin enemmän kuin helpottunut että lennot oli tarkoituksella varattu keskiviikolle jotta jonkin ikävän sattumuksen tapahtuessa torstai olisi vielä aikaa matkustaa ja päästä ajoissa paikalle. Hitsi että olin nerokas. Mutta mitään ei ollut varaa menettää. Hyvänä plussana matkasta tarttui mukaan mojova selkä ja hartiakivut sillä ne bussin penkit matkalaukkujen kanssa eivät olleet mitään tilavia.

Kävimme täyttämässä hotellin matka-asiakirjat ja syömässä turhia kaloreita. Minun oli määrä hakea auto tädiltäni kulkemista varten ja hakea paikallisesta hevostarvikeliikkeestä tuliaisia ruunani hoitajalle. Näissä merkeissä kului iltapäivä nopeasti, ja viimeiset puolituntia ennen kauppojen sulkemisaikoja piti etsiä yksiä hemmetin korvatulppia Klaukkalankokoisesta paikasta. Edes ampuma-asekauppa ei niitä valikoimissaan tarjonnut! Sitten me tyhmät tajusimme että ehkä apteekki osaisi auttaa ja sieltähän ne kolmenkymmenen sentin hintaiset tulpat löytyivätkin. Yöksi tätini luokse, maittava illallinen sekä sauna ja parit oluset siihen päälle. Viimeksi keikkaa edeltävänä yönä nukuin ehkä kolme tuntia, mutta nytkun takana oli jo yksi ilman unia vietetty yö, nukuin kertaakaan heräämättä siihen aamuviiteen jolloin piti alkaa laittamaan itseäni valmiiksi. Hui.

Surkeita sattumuksia? Mutta näistä tämä reissu muistetaan..

Uusilla kengillä

Musta ori rouskutti hyväntuoksuista pyöröpaalia edessäni. Paremman tekemisen puutteessa läksin tallille kengityksen avustajaksi ja oli vuorossa päivän viimeinen kaviokas. Pikimusta ja ainakin minua kaksikymmentä senttiä korkeampi puoliveriori Kape. Sille oli kamalan vaikeaa saada pidettyä takasia ilmassa ja hieman hölmönä koitin sitä silityksellä lohduttaa. Varpaita paleli ja turpeen haju takertui tiukasti kaupunkitakkiin. Mutta ori saatiin kengitettyä, se selvisi ja pääsi takaisin karsinaansa.

Eilen minä ratsastin, ja meillä oli oma hetkemme.