Kun myrsky uusia tarinoita kehittää

Tänään istuin kuraisissa sinisissä koppakärryissä ja hymyilin. Hevonen takanani halusi juosta lujaa, vaahto pärskyi suupielistä ja hiki pursusi silkasta adrenaliinin voimasta. Oma ruuna pinkoi minkä jaloistaan pääsi muttei kyennyt sellaisiin nopeuksiin että lämminverisestä oltaisiin karattu.

Olin kuitenkin ylpeä. Tunsin vauhdin, yhteistyön ja harmonian. Tunsin elämän.

Nyt tuntuu taas siltä että kaduttaa. Ulkona tuulee hirvittävästi ja se pelottaa.
Tämä tunne tosin alkaa muistuttaa jo vihaa.
Mutta aikaa on enää kuukausi. Sitten olen vapaa lentämään kanssasi.

Sanat ovat aika mitättömiä. Paiskin tallivuoron läpi inhottavan tunteen vallassa, mutta hevosten keskellä tunsin olevani hieman parempi. Ylpeyttä kulkea niiden olentojen rinnalla jotka voivat halutessaan minut tappaa, vaikka silmänräpäyksessä.
Huominen on vielä tulossa, nostan kasseja hopeiseen autooni ja laitan oven perässäni kiinni.
Pesin kaikki satulahuovat ja sadeloimi olisi vielä jäljellä. Ja paikkaa se toppaloimi.

Minä onnistun. Minä elän. Minä selviän. Kun vain haluan.

Ja minä haluan. Kukaan ei mahda minulle enää mitään.

Me olemme

Olen Tuli. Olen Jää.

Olen Myrsky. Olen Tyven.

Olen Luja ja Herkkä.

Olemme Pohjoista Tekoa.

What Should I say?

Istahdin ruunikon tamman selkään ja ihmettelin ensimmäisenä nahkaista satulaa. Paljon oli totuteltavaa, opittavaa ja lopulta jopa hymyilytti. Vaikeinta oli laukka, istua en osannut millään ja polvet ottivat väkisin tukea. Niin paljon että itseä melkein hävetti.

Kaksitoista vuotta olen elämästäni ratsastanut mutta joka kerta kun tapaan uuden hevosen, tuntuu että koko pakka menee sekaisin ja taannun siihen mitä olin kun yritin saada pohkeen läpi ensimmäistä kertaa. Helppoahan sen pitäisi olla, enkö minä ole luonnonlahjakkuus tällä historiikillä?

Kokemus oli mielenkiintoinen ja myönnän keksiväni syynkin tähän erittäin nopeasti. Siitä on puolitoista vuotta kun olen ratsastanut jollain muulla kuin suomenhevosella eli olenkin kaavoihin kangistunut. Tänä syksynä minun on tarkoitus rikkoa ihan kaikki rajani ja tehdä elämästä uutta, erilaista. Elää miltei riskin kanssa. Koko elämän minulle on ollut vaikea sopeutua muutoksiin ja päätäni särkee ajatuskin erilaisesta huomisesta. Olen ajatunut syyskuun aikana hiljaiseen shokkitilaan joka on saanut minut pelkäämään jopa kotia. Hyvin saan suljettua ajatukseni mutta välillä romahdan kun menneisyys ottaa vallan. Minulta menee kauaun unohtaa ja hyväksyä asioita. Olen kuitenkin hyvä rauhoittelemaan itseäni sillä tiedän pystyväni etenemään ja niin olen tehnytkin. Vierailin tänään paikan päällä ja suunnittelin kaiken valmiiksi. Pohdin pieniä tarvittavia muutoksia ja totesin lopulta että olen tyytyväinen. Tuskin mikään loputtomasti menee pieleen.

Palatakseni tammaan loppuaika sujuikin jo hyvin, löysin liikkeen ja eteenpäinpyrkimystä, mutta monta asiaa jäi väliltämme ratkaisematta. Ehkä jonain päivänä osaan ratsastaa entistä paremmin ja ymmärtää myös omaani. Ehkä jonain päivänä voin katsella taivaalle ja todeta että minulla ei ole kiire, minulla ei ole stressiä eikä minulla ole ikävä. Minulla on asiat hyvin. Ehkä.

Tervetuloa epämuodostuneeseen laatikkoon.