''Omalla vastuulla sitten'', minulle sanottiin kun otin kalliin koulusatulan ylätelineestä pölyttymästä. Pieni punahallakko hevonen seisoi käytävällä suurena kysymysmerkkinä, se oli todellisen hämmentynyt siitä että joku oli satuloimassa sitä töihin. Kaksi kuukautta se oli kulkenut karsinasta tarhaan ja takaisin tekemättä juuri muuta. Kukaan ei sen selkään ollut uskaltautunut. ''Se sikailee. Se pukittaa. Se on ilkeä ratsastajalle''. Mutta minä halusin tietää oliko asia todella näin.
Kiristin satulavyötä ulkona vielä hieman lisää ja ponnistin varovaisesti vuonohevosen selkään. Miten mahdottoman matala se olikaan verrattuna omaan muka hurjan suureen suomenhevoseen. Painoin kevyesti pohkeita ja ensimmäinen ajatus oli tunne siitä kuinka tahmea tämä papparainen oli. Hymähdin ja jatkoin kulkuani läheiselle pellolle jossa pohja oli vielä ratsastettavassa kunnossa. ''Kannattaa ensin käydä väsyttämässä se kärryjen kanssa. Pidä se aidatulla alueella aina''. Uhkarohkeahan minä olin ja päätin luottaa omiin taitoihini ja tähän hevoseen sen verran. Käveltyään pitkään ja saatuaan miettiä hetken että kuka satulassa oikein istui, kokosin ohjat ja hevosen olemus muuttui heti. Mutta se oli ryhtiä. Vanha, jo hieman notkistunut selkä heräsi eloon ja hevonen asteli tyytyväisenä kuolaimeen tukeutuen pitkin pellon laitaa. Ja minä jopa hieman rakastuin. ''Se tekee kaiken ihan arvaamatta, siihen ei voi luottaa yhtään. Selkään se puupää tarvis''.
Ravasin. Ja hevonen pysyi alla. Se kuunteli, kulki tasaisesti ja nautti työnteosta yllättävänkin paljon. Pimeä alkoi saapua ympärille mutta en välittänyt. Analysoin ongelmien alkulähteitä, pohdin ratkaisuja ja ratsastin, olin itsekin nöyrä. Ja sitten se pomppasi suurella sivuloikalla kuin tahallaan säikäyttäen. Vai niin. Korvat jäivät luimuun ja pää nousi pystyyn, se odotti että rankaisisin lyömällä. Mutta minä nauroin sillä minä tiesin mikä tämä oli miehiään. Jos me tehtäisiinkin tästä hauskaa? Ratsastin eteen ja hymyilin. Ja se tarttui myös hevoseen. Kaikkea saa tehdä kunhan molemmilla on kivaa. Ei tämä hevonen ole ilkeä, sitä ymmärretään väärin.
Seuraavana päivänä se pukitti ensimmäisen kerran rajummin. Pysyin vieläkin selässä ja tokaisin vain helpottuneesti ''oho''. Ja silloin se hevonen katsoi minua, leikkisästi sanoi että tervetuloa hänen maailmaansa. Ja kun me laukattiin, tehtiin hommasta kivaa ja kumpikin nautti. Minä en sinua vihaa.
Toivottavasti saan tehdä töitä kanssasi myöhemminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Go a head and tell me something