On aika juosta

Väkivalloin murtauduin takaisin siihen aikaan jonka elin surun ja odotuksen vallassa. Kohtasin pahimmat pelkoni mieli tyynenä enkä pettynyt. Minä rakennan huomista päämäärätietoisesti. Minä onnistun. Minä en luovuta, en lannistu. Minä rakastin. Piilotin rakkauteni. Jatkoin rakastamista ja rakastan nytkin. 

Pohdin kuolemaa syvällisemmin. Otin näkökulmat avoimesti esiin. Palasin kolmeen erilaiseen, mutta silti saman päämäärän sisältävään kohtaukseen elämästäni jotka ovat vaikuttaneet siihen varmasti. Ensimmäinen ei ollut laisinkaan minun vikani, ei hänen vikansa. Se oli päätös. Josta tuli minulle yksi ensimmäisistä muistoista ikinä. Ne nyt miltei valkoiset kasvot joita olin ennen tottunut katsomaan iloisina ja hymyilevinä. Jotka muistan vieläkin ruskean nahkasohvan äärestä jolla katsoimme televisiota, luettiin aku ankkaa ja rapsutettiin koiraa. Ne kasvot joita en ole nähnyt enää kuuteentoista vuoteen. Ja siitä on hirveän pitkä aika.

Toinen kohtaus oli vaikea. Se päätti pitkän ajanjakson johon olin turvautunut vuosien mittaan. Sen päätös oli minun omaa käsialaani. Kun minun sanani päätti kaiken. Kun vierestä katsoin elämän katoavan kehosta. Se hetki pysäytti. Kun lunta satoi pihalla vielä viimeistä kertaa sille keväälle. Kun kannoin kauneinta ruumista takaisin kotiin. Käsivarsillani muistot. Siinä sylissäni menneisyys. Ja seuraavana päivänä hautasin sen kaiken maan alle jättäen mieleeni ne arvokkaimmat hetken.

Siitä on pian viisi vuotta. Katson lattialla nukkuvaa koiraa jonka kuono on alta jo hieman harmaa. Koiraa jolle sinä opetit kaiken tärkeän tästä maailmasta.

Kolmas. Se mihin en koskaan saanut kunnollista vastausta. Kun minulle kerrottiin vain olellinen. Se että hän on nyt kuollut. Arvailujen varaan jäi kuinka tämä oli tapahtunut. Mutta sen päätöksen olit tehnyt itse. Kuitenkin ilman viestiä kenellekään, ei edes omalle äidilleen. Muistan yhteiset suunnitelmat. Sen kuinka lähetit postikortin muistamatta meidän kotiosoitetta mutta kuitenkin halusit yrittää, saapuisiko se perille laisinkaan. Ja se saapui. Mutta yhtäkkiä kaiken sen jälkeen sinä vain lähdit. Tuntuu kuin kaikki olisi ollut valetta. Et kertonut. Viimejouluna vein kynttilän haudalle muistoksi. Äiti kysyi että kenelle ihmeelle. Kun kerroin nimesi, hän hiljeni ja vaivautui. Häpesikö hän?

Kuoleman voi perustella monella tapaa mutta lopputulos on aina sama. Joku lähtee pois. Oli se sitten oma päätös, toisen päätös tai täysin tahaton. Ensimmäisessä tapauksessa en ymmärtänyt hyvästien merkitystä. Toisessa hyvästien jättäminen oli tärkeä osa tapahtumaa mutta satutti eniten. Kolmannessa en kerennyt sanoa yhtään mitään. Kolme tapaa kuolla. Kolme tapaa jättää hyvästit. Yksi lopputulos.

Niin kauan kuin itse olen elossa, en lakkaa rakastamasta. Olen käynyt läpi helvetin, nyt alan olla pian perillä. Alan olla oikeasti onnellinen. Vaikeita aikoja on yhä edelleen edessä, myös oma kuolema. Näitä kolmea kuoleman, ja kolmea hyvästien muistoa sisälläni varjellen olen päättänyt kohtalon kertoa miten se minulle tapahtuu. Ennen sitä aion kuitenkin taistella viimeisetkin voimat kehostani. Antaa maailmalle kaiken. Antaa sinulle kaiken. Antaa teille kaiken. Sulkea turvalliseen syliin, kunnioittaa ja odottaa hyvää huomista.

Kuolema jota niin pelkään. Siirrän sen luotani pois rakkaudella.