the GazettE 10.6.2016 - Helsinki/Circus part 2.

Herätyskello soi 4:39. Ainakin muistaakseni. Kaverini puhelin ehti rääkäistä nopeammin ja kirjaimellisesti pomppasin ylös sängystä, puoliksi unessa mutta koko ajan enemmän tajuten että tänään on se päivä. The Päivä.

Puhuttiinko me edes mitään? Aamupalapöytä oli katettu runsaaksi, ihana kun sai vain koittaa syödä mahaansa jotain. Nopeaa pakkaamista ja jonkinlaisen meikkipohjan naamaan läträämistä. Taisimme keskustella jotain GazettEsta, kuinka ollakkaan. Aamukaste oli vasta pakenemaisillaan kun lopulta hyppäsimme luumunväriseen pikkufordiin. Ajatukset purkautuivat lyhyinä lauseina kun ennen aamukuutta ajelimme Vantaankoskelle josta jatkaisimme keskustaan lähijunalla. Kaikki käy kunhan olemme perillä ennen seitsemää. Taidettiin me kyllä puhua jos jostakin. Kaikki ne asiat ovat vain kadonneet savuna ilmaan jännityksestä.

Valtavasta kapsäkkimäärästä huolimatta rynnistimme vauhdilla Circuksen eteen emmekä olleet edes ensimmäisiä vaikka kello oli vasta 6:40. Muutama tuttu taplasikin samantien vastaan joiden kanssa piinava aika kului hitusen nopeammin. Paria minuuttia ennen seitsemää aloitettiin jonotusnumeroiden jakaminen jotka määräsivät sen kuuluisan istumapaikan kivikovalla kadulla. Jes. Ovet aukesivat kello 18 joten edessä olisi 11 tuntia persausta puuduttavaa odottelua. Kaverini sai kunnian nostaa jonotusnumeromme ja hieman naurahdellen sieltä nousi 192, käytännössä viimein mahdollinen. Mutta se ei paljon haitannut sillä VIP-lipun lunastaneille muodostettiin oma jono ja kaikkia numeroita ei edes jaettu, joten arvelimme olevamme ensimmäisten 50-70 henkilön joukossa. VIP-jonon rinnalle muodostui regular-lippujen jono joka jäi aamusta ensin paljon lyhyemmäksi kuin VIP-jono, ketkäs olivat innokkaimpia? 

Tavarat paikalleen saatuamme yritettiin käydä ostamassa aamupalaa Kampissa mutta mikäpä siellä olisi vielä seitsemältä ollut auki. Siispä takaisin jonoon ja meikkaamisstudio käyntiin violetin sontikan alla. Aurinko paisteli nätisti ja lämpötila alkoi kavuta viidentoista lämpöasteen paremmalle puolelle. Parin tunnin päästä sain itselleni tärkeän karkkipussin ja leiriimme violetin huovan lämmikkeeksi. Kotoa otetut tyynyt pääsivät takapuolialustoiksi ja tuliaiseksi ostettu satulahuopa selkänojaksi, meillähän oli melkein kuin sohva, sateenvarjo oli hyvä katto.

Päivän mittaan tapasimme useita muita tuttuja ja ennenkaikkea uusia ihmisiä. Kahdentoista jälkeen VIP-lippulaisille jaettiin omat rannekkeet ja sen jälkeen alkoikin jonottamisen alamäki.. Ensin napsahti yksi pisara mutta pian sitä alkoikin tulla niin paljon että joka paikka tyynyistä läppäriin alkoi olla vaarassa. Kuulimme kun normijonossa alettiin keräämään nimiä jotta saisimme armoa paeta sadetta pariksi tunniksi. Äkkiä nimi listaan oman vuoron kohdalla ja hotellille ruikuttamaan joko sieltä saisi paikkaa johon reput jättää. Ja saihan sieltä onneksi.

Hyppäsimme hissiin ja kuudenteen kerrokseen, ensimmäinen huone. Haltioitunut huokaisu sillä huoneemme oli isompi kuin pikkusiskoni yksiö. Valtavat sängyt, taulutelkkari, sohva, nojatuolit, mukavat ikkunasyvennykset ja... Kylpyamme! Kiva vain kun ei ollut laisinkaan aikaa jäädä lojumaan vaan piti sännätä takaisin jonolle vastaanottamaan VIP-etu, ah niin upea Rukin suunnittelema t-paita.

Asiaa tapahtuikin yllättävän paljon vaikka ensin en ajatellut saavani lausettakaan ennen keikkaa. Säästääkseni kaikkien hermoja pikakelaan seuraavat kolme tuntia seisoskelulla ja jutustelulla, mutta sitä se olikin. Viiden jälkeen vielä sprintin maailmanennätysvauhdilla vessaan ja viimeisen tunnin odottelu. Muutamaa minuuttia ennen kuutta saimme tiivistää jonon ja aloimme kiskoa vaatteita sekä lippuja valmiiksi. Samassa kuulutetaan että ovet myöhästyvät kymmenen minuuttia. Tosin noh, sitähän tässä oli koko päivä jo tehty. Aikaisemma keikan muistot ja kuumotukset alkoivat tarttua minuun ja koko porukkaan ja viimein jono lähti matelemaan kohti sisätiloja. Suunnitelmanamme oli sännätä narikkaan, jättää laukut ja lähteä ostoksille. Tämä onnistui onneksi todella nopeasti ja merkkispöydällekin saimme jalat väliin alle kymmenessä minuutissa. Muki, rannekkeet, kangaskassi, Black Moral pussukka, Malum-paita. Ja täysillä saliin. Ellei sitten ole kiellettyä mennä sinne kassin kanssa. Kauhealla säpinällä narikalle ja merkkiskassin jättö (kauhea tunne hiipi että osaako narikkahenkilökunta laittaa sadat samanlaiset kassit juuri oikeille kamppeille..) ja siitä saliin. Kolmanteen riviin, Aoin eteen ! Omituiset dubstep taustamusiikit soivat lämmikkeeksi kun äijien soittimia hoideltiin valmiiksi koitokseen. Porukkaa valui hiljokseen meidän taakse ja puolen tunnin päästä huomasin että jos olisi halunnut pois, se olisi ollut täysin mahdotonta. Ja sitten. 

Nihil. Ja bändi jota puoli vuotta olin odottanut. Ylpeänä tietäen että me kaikki halusimme nähdä ne. Heillä oli päällään Dogman vaatetus, karisma joka meinasi vetää polvilleen. Ja Reita. Se Reita. Sain auttamattomasti flown tunteen ja ajelehdin musiikin mukana kappaleesta toiseen. Pyydystin ärsykkeitä joka aistillani. Kuulin heidät, tunsin heidät ja näin heidät. Merkittävimpiä hetkiä oli UGLY:n tuplabasarikohta jolloin kaikki muu katosi ympäriltä. Vain rintakehässä tuntuva jytinä jonka aikana suljin silmäni ja nautin. Lauloin ja huusin, hypin ja kannustin koko kroppani voimalla. Ja kuten joka tarinassa, tämäkin loppui liian nopeasti. 'Last Song'-huudahtukset ja kiitokset saivat huutamaan minut entistäkin kovemmin kunnes viimeiset soinnut jäivät kaikumaan tyhjyyteen. Aplodit ja  anovat viimeiset huudot. Hiljaisuus. Ja se saakelin Knockin heavens door. Meininki oli hyvä ja vauhdikas, erityisesti encoren odottaminen sai korvat tärisemään kun melkein jokainen hakkasi jaloillaan lattiaa kuin urheiluottelussa. Luulisi ettei olisi kelvannut. Itseasiassa eräs fani jonka kanssa juttelin ennen keikkaa mainitsi että ollessaan aikaisemmalla keikalla encorea odottaessa fanit olivat tehneet tuskin elettäkään.

1. NIHIL

2 DOGMA

3 RAGE
4 Vortex
5 FADELESS 

6 Gabriel on the Gallows
7 BIZARRE
8 Dripping Insanity
9 OMINOUS
10 The Suicide Circus
11 INCUBUS
12 UGLY
13 UNDYING
14 Filth In The Beauty
- - - - - - - - - - - - -
15 Headache Man
16 COCKROACH
17 Tomorrow Never Dies

Showsta jäi mieleen hyvä ja toimiva settilista joka oli yllättävänkin pitkä. Jäin kaipaamaan vähän pidempiä välispiikkejä ja sitä hauskaa ja rempseää toimintaa mitä GazettE on joskus esittänyt. Tietysti konsertit ovat jatkuneet jo kahden kuukauden ajan, ja DOGMAN salaperäinen ja synkkä olemus vaikuttaa myös siihen kuinka tuoda esiintymistä julki. Ainoa kunnon pettymys jota tietysti huumorilla kaipaan oli Headache Manin nauru jota Ruki ei esittänyt kappaleen lopussa, nyyh. Tämän korvasi kyllä Reitan fanservice kielen ja keskisormiensa kanssa, voiko olla ihanampaa?

Rakkaudentäyteisiä hetkiä minulle toivat Dripping Insanity joka on yksi lempikappaleistani. Sen sielua riipivät kitarat ja mielenterveyden murhaavat sanat saivat minut onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan. Incubus oli toinen biisi josta ennen keikkaa haaveilin ja sen sain myös. Ominous sekä Undying saavat myös ehdottomasti maininnat sillä niitä tykkään kuunnella kun ajan autoa. Niihin liittyy niin vahvasti se transsi jonka GazettEn avulla saavutan.

Kun Tomorrow Never Dies oli päättymäisillään, kiinnittyi jokaisen katse lentäviin objektiiveihin. Yksi vesipullo kävi jo kädessäni eikä Reitan plektrakaan niin kaukana ollut, kun katsoin puolen metrin päähän taakseni mihin se tippui, oli siellä jo iso kasa vihaisia faneja sen kimpussa. Not gonna happen today then. Valtaisan huudon saattelemana pojat poistuivat yksitellen takahuoneeseen ja jäin silmät suurina tuijottamaan lavalle. Olin valtavan haikeassa mielentilassa ja ennenkaikkea pirun onnellinen. Hikinen ja paskainen mutta onnellinen.

Toimihenkilöt käskivät meidän jäädä odottelemaan saliin ja muodostamaan jonon meet&greet-tapahtumaa varten ja jännitys jatkoi kasvamistaan. Kröhöm ja kurkku selväksi, enhän nyt ole niin kamalan punainen naamastani? Luojan kiitos jono pätkäistiin juuri meidän edestä ja olin ensimmäinen joka seuraavasta ryhmästä pääsi bändin eteen. Oli sangen kliseistä kumartua mustan samettiveron alitse ja nähdä koko repertuaari selät vastakkain. Ja tässä vaiheessa katosivat ne sanat.

Astelin Aoin eteen, vilkaisin häntä silmiin ja laskin katseeni saman tien lattiaan. Tunsin kuinka Aoi otti käteni ja naurahti hieman, ehkä häntäkin huvitti ujouteni ja koitti tsempata ettei tämä nyt niiiiin kamalaa voisi olla. Kiitin nyökäten ja yritin saada edes vähän happea. Komea, komea, komea. Aagh. Havaitsin rannetuen oikeassa kädessä ja kroppani valtasi pieni huolen tunne. Lepää kun tämä on ohi, olet sen ansainnut.

Mutta kukapa olikaan seuraavana? Minun armas fanituksen kohteeni suoraa ylä-aste ajoilta. Hetki jota olin ehkä eniten odottanut. Oli ehkä hieman syntistä ajatella että siinä se minun teenage crush nyt istuu ja odottaa että saan kiksejä sen kättelystä mutta minkäs teet. Reita katsoi suoraa sieluun, valkea piilolinssi korosti katseen voimaa ylivoimaiseksi ja taisin hänellekkin sopertaa kauniin kiitoksen. Oliko sen hetken pakko loppua? ps. pehmeät ja täydelliset kädet. Aagh vol.2. pps. komea.

Rukin kättely oli tapauksista huvittavin. Hänen äänensä oli livenä yllättävän korkea ja puhdas, jotenkin täysin erilainen mitä olin tottunut videoissa kuulemaan. Ruki oli sangen poissaoleva ja pikaisen kiitoksen jälkeen kadotti katsekontaktin johonkin yli vasemman olkapääni. Väsymys? Mutta siitä huolimatta tuo pieni (uskallan sanoa niin), mies oli upea ja juuri sellainen kun hänet olen tähän asti kuvitellutkin. Ylpeä, kaunis, miltei täydellinen. Tekemättä Reitaa toki kateelliseksi. Heh.

Kain hymyä ei voi olla unohtamatta, eikä vastustamatta. Tuntui kun hän olisi voinut kiskaista minut pöydän yli syliinsä, niin iloiselta hän vaikutti. Suloinen kiitos vastaan minun kömpelö thangjuu suomalaispainotteisella aksentilla.

Viimeisenä vuorossa oli Uruha jossa ensimmäinen huomio kiinnittyi hiuksiin. Ne olivat miltei legendaarisessa puuhkassa taivutellut kaaret pitkin päätä. Juuri sellainen Uruha jonka muistan vuosien takaa. Vaikutusvaltaa lisäsivät samanlaiset piilolinssit kuin Reitalla ja oli hieno hetki sanoa kiitos hänelle. Luulin jo että momenttini bändin kanssa oli ohi kun lähdin kulkemaan kohti ovea. Käännyin odottamaan kaveriani ja siinä samassa huomasin että myös Uruha tuijotti perääni. Vieno hymy ja hän sanoi 'Good night'. Herranjestas voiko seksikkäämmin sitäkään sanoa? Sopersin nopeasti jotain 'for you too':n tapaista ja poistuin ovesta. Hautasin kasvot välittömästi kämmeniini ja hoin moneen kertaan itselleni että tapahtuiko juuri se mitä tapahtuikin. Minä, minä pääsin kättelemään the GazettEa! Hysteerisesti höpöttäen valuimme takaisin merkkispöydälle viimehetken tavaroiden toivossa ja mukaan tarttui vielä pinssi sekä juliste. Samapa tuo tällaisen momentin jälkeen. Jäimme istumaan hetkeksi sohvalle ja vastapäätä puhui puhelimessa kaksi ulkomaalaista tyttöä joista toisella oli kädessään Kain rumpukapula. Varovaisesti tiedustelin saisiko sitä katsoa lähempää ja mitä tekevät todelliset fanit? Ojentavat sen ilomielin. Ja miten hieno olo pelkästä näkemisestä syntyi. Kuhmuinen nahalla vahvistettu rumpukapula.

Saimme kuin saimme loputkin oikeat tavarat narikasta ja suuntasimme tiemme ulos. Helsingin tulevan yön humu otti meidät vastaansa. Hotellille, naama kuntoon ja kaljaa. Se oli tehokkain missio keikkamasennuksen estämiseksi joka tosin yllättäisi ennemmin tai myöhemmin. Mutta se ei olisi aiheeni nyt.

Kiitos the GazettE. Kiitos kaikki kuuntelijat sekä ihmiset jotka mahdollistivat minulle tämän reissun. Toivon ettei se jäänyt viimeiseksi kerraksi, että pääsisimme vielä kerran ottamaan toisiamme käsistä kiinni ja hyppäämään korkealle ilmaan. Huh. Kiitos.